Kekkonen ja terveyskeskus

(Vuonna 2019 kirjoitin kuinka toimintamallin tulee mahdollistaa - ei estää - kehitystä)

Vuonna 1924 Urho Kekkosesta tuli korkeushypyn Suomen mestari tuloksella 185cm. Se oli melkoinen tulos saksityylillä hyppäävältä urheilijalta. Sen aikaiset säännöt edellyttivät, että toisen jalan tulee ylittää rima ennen päätä ja hyppääjän on pudottava jaloilleen. Ponnistusvoimasta meni suurin osa hukkaan. Sittemmin sääntöjä on muutettu pitäen mielessä, mikä on korkeushypyssä oleellista: ilman apukeinoja päästä mahdollisimman korkealle asetetun riman yli. Kekkosen painopiste oli jopa 30cm riman yläpuolella, kun nykyhyppääjillä painopiste saattaa koko hypyn ajan olla riman alapuolella. Nykytyylillä Kekkonen olisikin hypännyt 220cm.

Kun seuraan keskustelua terveyskeskusten ’pelastamisesta’ analogia korkeushyppyyn tulee mieleeni. Jos palvelun rahoituksen, järjestämisen ja tuottamisen sääntöjä ei muuteta, tulokset eivät parane. Nurmijärven pitkäaikainen terveyskeskuslääkäri Arto Virtanen kirjoitti keväällä Lääkärilehdessä, että Helsingin seudulla on seuraavalle päivälle vapaana yli 1500 yleislääkärin vastaanottoaikaa, mikä on enemmän kuin mitä koko alueen terveyskeskukset tarjoavat seuraavana päivänä. Lääkäreitä siis on.

Kysymys onkin palveluiden järjestämisen ja tuottamisen reunaehdoista. Terveyskeskusmalli oli käytössä myös Norjassa ja Ruotsissa, joissa kummassakin ajauduttiin meillekin niin tuttuihin ongelmiin. Siellä ne ratkaistiin terveydenhuollon ehdoilla.

Suomesta sen sijaan on puuttunut kansallinen terveyspolitiikka. Puolueilla ei ole myöskään selkeää ohjelmallista tavoitetilaa uudistaa terveydenhuoltoa. Tiellä on aina kuntapolitiikka, maakuntapolitiikka tai ideologinen periaate, joka edellyttää, että rima pitää ylittää tavoitteen kannalta epätarkoituksenmukaisesti.

Niin kauan kuin terveydenhuolto on kunnallisen itsehallinnon ikeessä rahoittajat ovat pieniä, järjestäjiä yli 300 ja hallinto sekavaa. Tuhat lääkäriä tai 200 miljoonaa euroa ei ratkaise ongelmia, jos säännöt estävät riman ylityksen tehokkaasti. Tarvitsemme oleellisesti vähemmän järjestäjiä – kuntia on liikaa ja suhteessa palveluiden tuottamiseen ne ovat liian itsenäisiä. Niin kauan, kun oletamme toiminnan onnistuvan vain julkisena kuukausipalkkaisena virkamiehenä, meillä on oleva ’lääkäripula’. On se jo nähty.

Terveyskeskuksen ongelmien syy ei ole siellä töissä olevien ammattilaisten. Myös johtajat ovat sääntöjen vankeina. Säännökset ovat Kekkosen ajalta. Tilanne on kuten HS pääkirjoituksessaan (2.10) kirjoittaa: ”Lääkärit lähtevät, kun terveyskeskus ei toimi”. Tilanteen jatkuessa meille syntyy uusi huoli: terveyskeskuksen saatavuusongelmaan yhdistyy vielä laatuero yksityiseen palvelutuotantoon verrattaessa. OECD on toistuvasti kiinnittänyt huomiota terveydenhuoltomme epätasa-arvoon. Pohjoismainen hyvinvointimalli ei enää koske perusterveydenhuoltoamme.